Kristillisellä teologialla ja kirkolla on ollut tieteen kehityksessä jarruttava rooli; Galileon ja Darwinin löytöjä ei suvaittu; Luther piti kopernikaanista periaatetta, jonka mukaan maa kiertää aurinkoa, Raamatun vastaisena.
Kristillinen usko vaikuttaa luonnontieteiden tutkimukseen usein haitallisesti, mutta myös luonnontieteet ovat jättäneet jälkensä teologiseen ajatteluun. Kristityt eivät enää usko litteään maahan eivätkä yleensä ole nuoren maan kreationisteja, jotka uskovat maailman luomisen ajoittuneen noin 5000 vuoden päähän. Enää Euroopassa ei ole myöskään noitavainoja, kuten ennen valistusaatetta. Toisaalta Afrikassa niitä on edelleen.
Kristillisen uskon keskeisten opinkäsitysten merkitys näkemykselle luonnosta ja ihmisen mahdollisuuksista sen tutkimiseen on nykyisellään merkityksetön, eikä uskonnon ja tieteen vuorovaikutus ei ole johtanut mihinkään merkittäviin luonnontieteellisiin löydöksiin. Kristittyjen lähetystyö on kuitenkin levittänyt lukutaitoa moniin maihin, missä luku- ja kirjoitustaito ovat alkeellisella tasolla ja siten luonut pohjaa myös luonnontieteelliselle sivistykselle. Kehittyneissä maissa kristinuskolla ei kuitenkaan ole mitään annettavaa luonnontieteille. Pikemminkin päinvastoin, sillä erityisesti evoluutioteoria ja kosmologia joutuvat usein kristittyjen hampaisiin.
Luonnontieteellisissä tutkimuksissa Raamattuun tai muihin uskonnollisiin kirjoituksiin ei viitata ikinä. Uskonnollisuus myös korreloi negatiivisesti älykkyysosamäärän kanssa, eli mitä älykkäämpi ihminen on, sitä epätodennäköisimmin hän on myös uskonnollinen. Ei siis liene mikään ihme, että Nobel-palkinnon saajat tai arvostetut tieteen tekijät ovat harvoin erityisen uskonnollisia.
Ps. Tämän kirjoituksen innoittajana oli uuden arkkipiispan, Tapio Luoma, kolumni, joka löytyy osoitteesta:
https://www.areiopagi.fi/2013/09/teologia-ja-luonnontiede-ovat-antaneet-...