Jos minun pitäisi mainita mahdollisimman vähän mahdollisimman laajoja kuvauksia siitä mikä minua kristityissä ärsyttää, mainitsisin luultavasti sen että kristinuskon perusasetelmassa pelastus on henkilökohtaista, mutta kuitenkin uskonto itse ilmenee poliittisesti tavalla jolla yritetään kontrolloida ensisijassa muita kuin itseä.
Tässä korostan jopa sitä että kysymys ei ole kristinuskosta vaan kristityistä. Siitä että viimeinen hyvä kristitty kuoli ristillä ja jopa kristinuskon itsensä mukaan kaikki tätä seuranneet kristityt ovat syntisiä eli pahoja imisiä. Ja kun katsoo hyveellisiä kristinuskon mukaan eläviä ihmisiä, kohtaa kristillistä myötäeloa, hyveellisyyttä ja jaloutta yleensä nimenomaan ei-kristityissä. Kristityt taas ovat dogmaattisia ja ylenkatseellisia ja ylpeitä. ; Peruskokemuksenani onkin se ällistyttävä asia että sekä homous että ylpeys ovat syntejä mutta kristitty haluaa puuttua ei-kristittyjen homojen elämään lainsäädännöllä mutta ei kuitenkaan kykene uskonsa avullakaan tekemään omaa ylpeyttään edes tunnustetuksi saati vältetyksi. Saati sellaiseksi että sitä ei kohtaisi. Ylpeyttä ei haluta myöskään tehdä laajemmin rikolliseksi, tai muuten lailla rajoitetuksi.
Vieraannuttamisen käsitteestä
Tähän liittyy yleensä käytöstä joka voi olla suoranaista vainoamista tai kiusaamista. Mutta tartun mielelläni tämän ilmiön hieman maltillisempaan puoleen. Sellaiseen joka on arkista ja ehdottomasti ei-laitonta. Mutta jonka huomioiminen on kristityille luultavasti hyödyllisempää. Valitsen sanaksi vieraannuttamisen. Käsite on sosiologinen ja mutkikas. Vieraantumisen ajatuksessa on "noin lyhyesti" kyse tilanteesta jossa toiseus lyö autonomisuuden puutteen kanssa hynttyyt yhteen. ; Vieraantuminen voidaan tätä kautta jakaa viiteen alaosaan joiden summa viittaa siihen että ollaanko vieraantuneita ja jos ollaan niin kuinka paljon ja kokonaisvaltaisesti ollaan. Vieraantuminen tarkoittaa sitä että (1) on kokemus vallan puutteesta (2) kokemus omasta merkityksettömyydestä yhteisössä (3) normittomuus (4) eristyneisyys ja (5) itse-vieraantuneisuus.
Tässä mielessä vieraantuminen voi ilmetä vaikka siten että ihminen kokee että hänellä ei ole todellista vaikutusvaltaa siihen mitä häntä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Hän kokee avuttomuutta maailman tapahtumien edessä. Hän kokee itsensä uhriksi joka ajautuu tapahtumista toiseen. Vieraantuneelle ei ole kysymys tavoitteiden asettamisesta ja saavuttamisesta vaan selviämisestä. Vieraantuneen intressejen puolustaminen on heikoilla ja ne ovat usein suurempien ihmisjoukkojen tahdon alla. Ihminen kokee olonsa omituiseksi ja vieraaksi. Identiteetti ei annakaan minäkuvaa vaan on leima joka tuottaa ongelmia. Omaa identiteettiä on piiloteltava eikä siitä voi olla ylpeä muuta kuin pienessä suljetussa piirissä kotonaan. Jos sielläkään. (Julkiset tilat ja internet ovat right out.)
Tässä mielessä on melko selvää että vieraantunut on lähinnä tilanteessa jossa hänen annetaan olla olemassa mutta häntä ei kunnioiteta. Kunnioittaminen taas on siitä jännittävä asia että mikään uskonnonvapaus tai mielipiteenvapaus ei pakota siihen. Vapaus on enemmän lupaa olla olemassa. Itse asiassa vapaus jopa antaa tilaa halveksunnalle, koska ihminen saa valita halveksuuko vai kunnioittaako jotain mielipidettä tai asiaa.
Kristillinen vieraannuttaminen muutaman esimerkin kautta.
Monet kristinuskon argumentit suorastaan alleviivaavat sitä että esimerkiksi uskonnottomilla ei ole merkitystä tai arvoa. Tämä näkyy vähättelevissä asenteissa jotka tietenkin mielellään argumentistetaan. Tällöin asenteet lietsovat esimerkiksi ajatuksia siitä että ateisteilla ei voi olla metaetiikkaa. Tai että ateistit ovat suoraan moraalittomia ja pahoja. (Joka on vahvempi väite ; On eri asia sanoa että ateistin moraalilla ei ole filosofista perustaa kuin sanoa että ateisti on paha. Ateisti kun voi olla hyvä ilman että hänellä on tälle argumentteja.)
Olen kuitenkin omakohtaisia narraatioita ympärilleni kertoileva tyyppi, joten tarinallistan tätäkin. (Ja tämä tarina on tosi.) Esimerkkini liittyy ns. saatanapaniikkiin. Johon liittyy monenlaisia ilmiöitä, kuten roolipelivainot. (Joista olen päässyt nauttimaan henkilökohtaisest itse omassa alhaisuudessani.) 1990 -luvulla elettiin aikaa ennen kuin uusateismista tai muusta uskonnottomuudesta tuli muotia. Se oli modernia aikaa joka näytti mitä hyvää kristillinen monokulttuuri saa aikaan. Siihen aikaan evankelis-luterilainen kirkko oikeutti itseään valtavilla rippikoulussakäymisprosenteilla ja jäsenmäärillään. Uskonto oli ilmiselvyys. Jopa siinä määrin että kun ilmiön seurauksena päädyin ateistiksi, olin ainut tietämäni ateisti. (Se oli kohtuullisen yksinäistä puuhaa.)
Elettiin aikaa jolloin kirkolla ei ollut henkenä se nykyinen eropiikkiä pelkäävä tapa jossa keskitytään kirkostaeroajien leimaamiseen ja argumentaatioon siitä, että ei ole lainkaan olemassa perusteltua tai hyvää syytä erota kirkosta koskaan missään ikinä. Se oli aikaa jolloin mitään ei tarvinnut varoa ja sen kyllä huomasi. Uskovaiset ja kirkko olivat vastuun ulkopuolella ja tämä paistoi opportunististen fundamentalistien käytöksessä.
Saatanapaniikkiaikana eläminen oli hyvin erikoista. Olen itse kasvanut Järvenpäässä. Kaupungissa joka on ei-maalaisessa Etelä-Suomessa. Se ei ole lestadiolaisten valta-aluetta tai muutakaan. Se on paikka jossa odottaisi "ei mitään" tapahtuvaksi fundamentalistien ylilyöntimaailmassa. Tämä odotus oli väärä. Kaupungin erikoinen anomaalinen asenneisto on jotain joka kenties jopa vaatii selitystä. Oma teoriani on se, että Hyvinkään paloittelusurmassa mukanaollut Terhi Tervashonka oli minua vuotta vanhempi ja kävi samaa koulua kuin minä kävin. Olin ollut jopa joillain yksittäisillä samoilla oppitunneilla hänen kanssaan. Tämä tapahtuman läheisyys tietenkin vaikutti ilmapiiriin ja siihen millä tavalla kaupungin uskovaiset kohtelivat ihmisiä.
Elettiin aikaa jolloin Poliisi tutki Ville Valon saatananpalvontayhteyttä. Saatanapaniikkia kylvettiin laajemminkin tiettyihin musiikingenreihin. Päivi Niemikierteli kouluilla, ja koulumme sivistyneempiä oppilaita huvitti se että hän ei kysyttäessä osannut erottaa että mitä eroa on saatananpalvonnalla ja satanismilla. Evankelisluterilainen kirkko otti osaa ja valisti koululaisia demagogisella pelotteluvideolla "Saatana kutsuu minua". Sama koski montaa muutakin asiaa, kuten roolipelaamista. 1998 iltapäivälehdet vetivät lööppejä siviilipalveluksen ja saatananpalvonnan yhteydestä kun Eero Soinio meni esittämään yhteydestä lausuntoja. Lausuntoja joista hän sitten joutui myöhemmin vastaamaan oikeudessa. (Pohjoinen ei unohda!)
Sukupolveni ihmisillä onkin tuosta ajasta muistoja. Käytännössä uskonnottomien piirissä jokaisella tuohon aikaan eläneellä tai nuorena olleella on jonkinlaisia muistikuvia asiaan liittyen. (Olen kysellyt tästä asiasta, koska se on sydäntäni lähellä.) Uskovaiset triggeröityivät roolipeliharrastuksesta tai Dimmu Borgirin keikoista. Ville Valo -kohun aikainen Provinssirockin muistetaan, ennen kaikkea siitä miten uskovaisia oli valtavia määriä huutelemassa. Konsertista nauttimista häiritsemässä oli ristitakkisia herroja ja teebusseja. Megafonin kanssa huutelijoita tavattiin myös ja voidaankin sanoa että todistetusti uskovaisista oli tuolloin enemmän riesaa ja vaivaa kanssaeläjilleen kuin saatananpalvojista.
Toisin sanoen tiettyjen harrastusten pitäminen, musiikkimaku ja pukeutuminen olivat jotain jota paitsi paheksuttiin niin myös jotain joiden harrastamista häiriköitiin niin että se ei ollut oikeastaan edes mahdollista kovin helposti. Tekemiseen liittyi torjuntaa ja jopa kieltämistä. Näin ollen ei paitsi tuomittu tekoa ja kerrottu miten kristitty tekisi. Vaan ei-kristittyjen toimintaa vaikeutettiin esimerkiksi megafonihäiriköinnillä tai soittelemalla huolestuneesti vanhemmille joiden lapset tekivät asioita. Tavoitteena oli estää harrastaminen keinolla millä hyvänsä.
Kun puhutaan saatanapaniikista - tai mistä tahansa uskovaisten harrastamasta kiusaamisesta - sitä kuvaa hyvin voimakas post hoc -rationalisointi. Toisin sanoen ideana on ollut se, että ensin on uskottu ilmiön olevan totta ja sitten se on sidottu tiettyihin ihmisiin ja ulkonäköpiirteisiin ja vastaaviin. Ja tämän jälkeen on sitten kerrottu ja haettu väen väkisin mitä tahansa että nämä olisivat edes jotenkin uskottavia tai mahdollisia. Tämänlaisen edessä puolustautuminen on hyvin hyvin vaikeaa.
Asenne oli sellainen että se tuo mieleen "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin oikeudenkäynnin, etenkin hänen siinä pitämänsä "puheen". Siinä hän korosti olevansa syyllinen siihen että hän oli kääpiö. Ja kun hänelle kerrottiin että se ei ole se miksi hän on oikeudessa, hän korosti että hän on nimenomaan sen vuoksi oikeudessa. Hän oli silmätikku ja siksi häntä epäiltiin. Jos hän olisi joku muu kuin kääpiö häntä olisi puolustettu ovelammin ja varat olisi kenties käytetty jonkun toisen, viattoman, mustamaalaamiseen.
Saatanapaniikissa kun oli jännittävästi kyse juuri siitä että siinä ei tuomittu tekoja vaan ei-tekijöitä. Prosessi meni jokseenkin sillä tavalla että jotkin teot liitettiin ideologian ominaisuuksiksi tavalla jossa teot ja tapahtumat olivat ideologian odotettava seuraus ja siitä irrottamaton ominaisuus. Ja sen jälkeen tätä ideologiaa alettiin näkemään sielläkin missä sitä ei ole.
Tilanne on siitä kiinnostava että saatanapaniikkiin suhtautuminen on nykyäänkin vaikeaa. Moni suoraan kiistää huomanneensa mitään. (Mikä vaatii aikamoista tilannetajuttomuutta. Jos ei ole huomannut saatanapaniikkia ei suoraan sanoen tiedä 1990 -luvun kristittyjen touhusta mitään. Ja jos on tehnyt uskontoa työkseen siihen aikaan niin sitä pahempi ammattitaidolle.) Osa tunnustaa ja tunnistaa ilmiön ; "Seurakuntalainen" suhtautuu asiaan siten että vuonna 2010 siinä esitettiin kysymys siitä että "katosiko Saatananpalvonta". Reagointi nähtiin viittauksena siihen että saatananpalvonta oli todellista ja levinnyttä.
Tosiasiassa se, että saatananpalvontaa nähtiin joka paikassa on muuttunut tässä todisteeksi että ilmiö on kadonnut. Monet leppoisammat uskovaiset taas ovat kuin ilmiö olisi jotain jota ei olisi tapahtunut. Ilmiö kuitenkin katosi lähinnä toisesta syystä. Nykyäänkin saatanayhteyksiä yritetään nähdä. Anneli Aueriin kohdistuneet saatananpalvontarinnastukset olivat perusteiltaan yhtä vakaalla pohjalla kuin 1990 -luvun saatananpalvontarinnastukset. Ja niihin liitetty herrasmies Keijo Ahorinta oli itse asiassa merkittävä vihanlietsojademagogi 1990 -luvulla saatanapaniikin aikana. Saatanapaniikkia ei ole koska huomio on keskittynyt muihin vihan, inhon ja epäluulon kohteisiin.
Toisin sanoen saatananpalvonta ei ollut 1990 -luvulla mitään supermassakulttuuria. Vaan uskovaiset vaan vaihtoivat inhokkia ja kristittyjen fundamentalistien kauhistelukulttuuri haki uusia vihollisia. Lisäksi väitteiden kumoaminen muuttui tottumukseksi ja virheiden esiintuominen oli sen verran paljon helpompaa että väitteet eivät enää menneet läpi. Siksi Ahorintaa kohdeltiin Auerin kohdalla niin eri tavalla kuin 1990 -luvulla puhuessaan esimerkiksi roolipelaajista. Argumentit olivat samoja. Lietsontaan ei vaan tartuttu. Vieraannuttamisessa ei enää ollut uskottavuutta. Ja tämä, ei ilmiön yleisyydessä tapahtuneet muutokset, olivat syynä siihen miksi nykyään teinejä ei kiusata "saatanan nuorisona" muuten kuin kielikuvana..
Mitä väliä?
Näistä kertominen nähdään "ikivanhana juttuna" josta pitäisi päästää irti. Moni esimerkiksi voi huomata että olen halunnut elää elämää jossa teen omat virheeni ja minut tuomitaan tekojeni ja niiden odotettavissa olevien seurausten ja toteutuneiden seurausten mukaan. Sen sijaan olen kokenut että minut tuomitaan kunniattomaksi esimerkiksi pelkän uskonnottomuuden perusteella ; Uskonnottomuus nähdään lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Nähdään että sen odotettavissa oleva seuraus on moraalikato ja pahuus. (Joka jostain syystä näyttää ilmenevän siten että moraalikatoiset liberaalit moraalirelativismissaan ajavat homoseksuaalejen ihmisoikeuksia ja vaativat lepsuutta ja hyysäämistä ties keille ihmisille. Konservatiivien kovimpia riesanaiheita taas tuntuvat olevan YK:n ihmisoikeuksiin liittyvät asiat ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset.)
Sitä joutuu aina ikään kuin perustelemaan kantansa jotta ei olisi epäilty. Ja kun on epäilty niin mikä tahansa tavallinenkin asia tai tapa on tuomittava. Jos uskovaisen paheellisuus on sitä että "jokainen on syntinen" on minun paheellisuuteni uskonnottomuuden syytä. Enkä halua että näin tapahtuu. Ja ehdottomasti odotan maailmaa jossa armon ja ideologiakeskeisen "kunhan usko oikein" -epäoikeudenmukaisuus korvataan oikeudenmukaisuudella jossa tunnetaan rankaisu, kompensointi, tekojen odotettavissa olevat seuraukset sekä niihin liittyvän velan ja koron käsite. Ja jossa kannustetaan vapaaehtoisesti ihan itse maksamaan nämä hinnat nimenomaan täytenä ja mielellään itse ilman yhdenkään valtaa pitävän oikeuslaitoksen toimesta.
Tässä on kuitenkin aika vanha kalkkeutumisen maku siinä mielessä että 1990 -luku on muinaishistoriaa. Riippuminen on jossain määrin kaunaisuuteni osoitusta ja viittaa siihen että olen pikkumainen. Tämä voikin pitää paikkaansa. Mutta se on tämänkertaisen argumenttini kannalta epäoleellista.
Oleellista on se, että uskovaiset tiedostavat että uskonto on sosiaalista. He unohtavat että heidän pitäisi unohtaa tyrkyttäminen ja keskittyä tartuttamiseen. Suuri osa uskovaisten fundamentalistien kritiikistä nojaa sille että he ovat asenteellisia ja luonnehäiriöisiä ja muutenkin ikäviä ihmisiä. Jokainen kerta kun tapahtuu vieraannuttamista, tapahtuu myös prosessi joka alleviivaa sitä että mainitsemani prosessi on tosi. Jos kristityt olisivat uskonsa kautta hyveellisempiä, se auttaisi kovasti heidän omaa asiaansa.
Esimerkiksi saatanapaniikin kohdalla oleellista on tiedostaa että ne iskivät massakulttuuri-ilmiöihin. Tietyt musiikin genret olivat haukkumisen kohteena. Ja joka ikisen kerran kun menet kertomaan musiikinlajista x pitävälle ihmiselle että musiikinlaji on saatananpalvontaa, ei kristitty voi unohtaa että tämä ihminen elää musiikinlajin x vaikutuspiirissä. Ja todennäköisesti sama koskee hänen ystäviään. Syytös joka ei kuvaa häntä itseään ja hänen ystäviään koetaan sekä epätotena että loukkaavana. Näin vieraanuttava kristitty tekee virheen jossa hän itse näyttäytyy jos ei valehtelijana niin ainakin liioittelevana. Ja epäasiallisena. Ja on hyvin vaikeaa saada ihmisiä puolelleen pilkkaamalla heitä. Saatanapaniikin reagoinnit näkyvät suoraan sanoen nykyisissä ateisteissa.
Kokemuksien ja siihen liittyvien tarinoiden kerääminen on suorastaan helppoa. Samalla on huomattava että nämä kokemukset lisäävät helposti kiukustuneisuutta tai jopa vihaisuutta. Tässä kontekstissa ei ole vaikeaa olla miettimättä sitä että entä jos tämä selittää osaltaan sitä miksi uskovaiset puhuvat niin paljon "vihaisista ateisteista" ja jopa "militanteista ateisteista". 1990 -luvun virheet purevat. Enää saatanapaniikin kohdanneet pilkkaa ja eristystä ja loukkauksia kohdanneet nuoret eivät ole mitään teinejä. He ovat aikuisia. Heistä suuri osa on myös erilaisissa arvostetuissa ja valtaa omaavissa aloissa - ihan siksi että saatanapaniikki kosketti hyvin montaa ihmistä ja tilastojen mukaan heistä osa pääsee valta-asemiin.
Ja jos jotain täytyy muistaa niin se, että ihminen on sosiaalinen ihminen joille juuri heidän omat kokemuksensa ovat erityisen tärkeitä. Saatanapaniikkia kohdanneille on tätä kautta melko turhaa puhua sinänsä tosiasioita siitä mitä kristityt ovat tai eivät ole noin yleisesti. He ovat kokeneet mitä ovat kokeneet. Ja kun näitä kokemuksia on jaettu riittävän monelle, on käynyt niin että monin paikoin uskovaiset ovat vähemmistöä. Jos kukaan ei ole saari, niin sosiaaliset suhteet ovat myös symmetrisiä. Ei ole mahdollista vieraannuttaa toista ilman että vieraantuu itse. Ja näin ollen ei ole ihme että fundamentalistit kokevat että heitä ei oikein arvostea ja heitä toiseutetaan ties missä tilanteissa.
Laitontahan tämä vieraannuttaminen ei ole. Inhottavaa sellaista on kuitenkin aina kokea. Enkä ihmettele sitä että kristittyjen puheissa puhutaan usein vaientamisesta ja vainosta. (Ihmettelen enemmän sitä miksi he eivät tiedostaneet tätä omissa toimissaan 1990 -luvulla - ja pahimmilla ääliöillä sen jälkeenkin.) Uskovaisten kohdalla tässä on syytä muistaa se, että heistä moni korostaa "pelastavansa heikoilta jäiltä". Pelastamiseen liittyy kuitenkin myös ajatus muiden käytöksen muuttamisesta haluttuun suuntaan. Siihen ei riitä kieltojen ja loukkausten huutelu. Itse asiassa vieraannuttava käytös yhdistettynä dogmienhuuteluun on sitä että ajetaan ihmistä kohti avantoa ja tehdään avantoa haluttavammaksi. (Ajetaan avantoon huudellen "varo avantoa". Tilanne on kieltämättä absurdin koominen. Mikä tosin tuntuu olevan fundamentalistejen käytökselle laajasti luonteenomaista.)
Jos muiden ihmisten pelastaminen on tärkeää, ei riitä että julistetaan. Toki moni uskovainen näyttää olevan julistaja ihan muista syistä. He haluavat näyttää kanssauskovaisilleen olevansa ahkeria uskovaisia jotka taistelevat vaikeuksia vastaan. Julistustyössä saatu pilkka on tällöin jotain joka antaa itselle marttyyrinkruunua. Ja tällöin marttyyrinkruunun saa helposti sillä että huutelee asenteellisia yhden rivin onelinereitä, ei argumentoi vaan syyttelee. On loukkaava. Asiaton ja asennevammainen julistaja saa tätä kautta paljon vaikeuksia ja siihen liittyvää gloriaa. Hän on marttyyri joka on marttyrisoinut itsensä omalla toiminnallaan eikä silti suostu tunnustamaan että on lietsonut, synnyttänyt ja tehnyt nämä reaktiot oikeastaan itse.
En ihmettele jos fundamentalistit kokevat olevansa vieraannutettuja. He ovat jossain määrin tehneet sen itselleen. Toisaalta olen itse kokenut vieraannuttamista sen verran omituisista syistä sen verran kokonaisvaltaisesti että jotenkin heitä kuitenkin käy sääliksi. Kenties "metsä vastaa siten kuin sinne huudetaan" ei olekaan hyvyyttä. Kenties karma ei olekaan oikeudenmukaisuutta. Kenties kostaminen samalla mitalla ei olekaan se mikä on oikein - vaikka se kieltämättä tuntuukin monesti niinmaar erinomaisen hyvältä.